Palikkateatteri hyvinvoinnin välineenä

Syksyn 2012 aikana KO-KOO-MO-konseptin Palikkateatteri rikastutti lähes sadan lapsen, nuoren ja aikuisen päivittäistä arkea erilaisissa laitoksissa. Kohderyhmänä olivat erityislapset, ikäihmiset ja lastensuojelulaitoksissa asuvat nuoret. Laitosvierailujen lisäksi hyvinvointihankkeen lähtökohtana oli taideterapeuttisten työmuotojen yhdistäminen nukketeatteriin. Esityksen jälkeen laitoksissa toteutettiin Bernierin ja Halmeen suunnittelema työpaja, jossa palikoiden avulla käsiteltiin erilaisia teemoja, kuten perhettä, kotia ja lapsuutta. Hankkeelle löydettiin asiantuntija ja alan uranuurtaja Yhdysvalloista. Taideterapian professori ja taideterapeutti Matthew Bernier oli Palikkateatterin vieraana viikon ajan syyskuussa 2012 ja kiersi hankkeen työryhmän mukana laitosvierailuilla. Hankkeen puitteissa Porin taidemuseolla järjestettiin nukketeatteria ja taideterapiaa käsittelevä seminaari, joka kokosi yhteen alan kotimaisia ja ulkomaisia asiantuntijoita. Seminaarissa Matthew Bernier summasi yhteen havaintojaan ja kokemuksiaan Palikkateatterin laitosvierailuista. Halme toteutti Palikkateatterin hyvinvointihanketta osana läänintaiteilijan työtään Satakunnan taidetoimikunnassa, nykyisessä Taiteen edistämiskeskuksessa. Hyvinvointihanketta hallinnoi ja yhteistyössä toimi satakuntalainen nukketeatteriyhdistys Nukkero ry.

 

Yhdysvaltalainen taideterapeutti ja Virginian yliopiston taideterapian professori Matthew Bernier ja nukketeatteritaiteilija Roosa Halme vierailivat satakuntalaisessa palvelukodissa, lastensuojelulaitoksessa ja kahdessa erityislasten päiväkodissa syyskuussa 2012. Jokaisella vierailulla Halme esitti Palikkateatteri-esityksen ja ohjasi siihen liittyvän työpajan. Bernier havainnoi, analysoi ja tilanteen mukaan osallistui tuokion kulkuun. Sekä esityksen että työpajan päätteeksi keskusteltiin niin kohderyhmän kuin laitoksen henkilökunnankin kanssa heidän kokemuksistaan, havainnoistaan ja tuntemuksistaan.  

Kaikissa palikkateatterisessioissa eri puulajeista veistettyjen palikoiden etuna nähtiin niiden neutraali olemus: ne eivät symboloi hyvää tai pahaa tai tiettyä sukupuolta. Palikka antaa ihmisen omalle ajattelulle ja mielikuvitukselle enemmän tilaa ja jättää näin pysyvämmän jäljen muistiin. Palikka antoi lapselle, nuorelle tai ikäihmiselle itselleen päätösvallan siitä, mitä hän halusi kunkin palikan itselleen edustavan ja merkitsevän. Palikoiden tuntu, muoto ja tuoksu havaittiin myös tärkeäksi tekijäksi. Yksinkertainen palikka osoittautui yllättävän moniaistilliseksi elementiksi.

Erityislasten päiväkodeissalapset kommentoivat Palikkateatteri -esityksen hahmoja ja tapahtumia esityksen aikana hyvinkin spontaanisti. Yleisin tapa reagoida oli hihkaista ääneen, minkälainen hahmo palikoista oli rakentumassa. Lapset alkoivat herkästi myös matkia esityksen ääniä, kuten moottoripyörän pörinää ja pöllön huhuilua. Lapset tempaantuivat mukaan esityksen rytmikkääseen musiikkiin ja ryhtyivät liikehtimään ja taputtamaan sen tahdissa.Palikkateatteri -työpajoissa lapset rakensivat mm. oman perheensä. Palikoista syntyi erikokoisia ja -näköisiä perheitä uusioperheistä yksinhuoltajaperheisiin. Tehtävä saattoi antaa lapsesta enemmän tietoa kuin henkilökunnalla alun perin hänestä ehkä olikaan. Esimerkiksi erään erityislapsen kohdalla hänen rakentamastaan perheestä puuttui kokonaan äidin hahmo. Lapsi itse selitti äidin kuolleen, kun taas todellisuudessa äiti vain ei ollut lapsen arjessa läsnä. Tämä kuitenkin oli lapsen tapa ilmaista oma tarinansa ja kokemuksensa perheestä. Toinen erityislapsi taas sijoitti perheeseensä jonkinlaisen haamuhahmon, jonka funktiota hän ei osannut selittää. Kun häneltä tiedusteltiin palikan henkilöllisyyttä, hän itsekin hämmentyi siitä, että oli sijoittanut tämän palikan osaksi perhettä. Bernierin mukaan vastaavanlaisissa tapauksissa hahmo usein edustaa esimerkiksi kuollutta perheenjäsentä tai sosiaalityöntekijää.

Lastensuojelulaitoksessa vaikeahoitoiset,pari- ja ryhmätyöskentelyyn tottumattomat nuoret seurasivat esitystä täysin keskittyneinä ja hiljaa, ja tarttuivat työpajassa sekä yksilö- että ryhmätehtäviin ennakkoluulottomasti, mikä yllätti henkilökunnan. Nuorten käsissä palikoista syntyi muun muassa futuristinen asuintalo sekä kartano, jonka katolla oli vankila, ja teemat laajenivat muun muassa laulaviin rap-artisteihin ja ajoneuvoihin.

Viimeisenä tehtävänä koko ryhmä rakensi yhteisen teoksen, johon jokainen asetti vuorollaan palikan. Rakennusprosessin aikana ryhmän jäsenet antoivat toisilleen neuvoja siitä, mihin seuraava palikka kannattaisi asettaa. Syntyi yksi iso eläin, joka muutti muotoaan sen mukaan, mitä kukin pelkäsi. Pienen neuvottelun jälkeen teos sai nimekseen Boogey Hogan. Yhteisteos kirvoitti ryhmän keskustelemaan peloista ja pohtimaan, minkä muodon palikoista rakennettu eläin ottaisi kunkin osallistujan kohdalla.Palikoiden avulla sukellettiin pintapuolisesti keskustelusta syvällisempiin ja jopa arkoihinkin teemoihin. Myöhemmin nuoret olivat käsitelleet Palikkateatterin vierailua koulussa kirjoittamalla omasta kokemuksestaan palautteen, joista osa oli provosoivia, kuten ”leikin silloin lasta”. Henkilökunnan mielestä aidoin ja suorin palaute työpajasta oli nuorten käytös nimenomaisella työpajahetkellä.

Palvelukodissa esitystä kerääntyi katsomaan laitoksen koko asukaskunta hoitajineen. Esitystilanne oli juhlallinen ja tunnelma odottava. Asukkaat olivat innoissaan siitä, että paikalle oli saapunut teatteri ja oikea näyttelijä. Esityksen aikana yleisön reaktiot olivat hillittyjä, mutta kiinnostuneita. Esityksen jälkeenasukkaat saivat kukin tunnusteltavakseen oman palikan ja he kiinnittivät heti huomiota erityisesti sen pinnan tuntuun, tuoksuun ja muotoon, ja pohtivat, mistä puulajista kukin palikka oli valmistettu ja kuka ne on veistänyt. Ikäihmisillä oli vahva arvostus sekä Halmeen että palikat valmistaneen puusepän ammattitaitoa kohtaan.

Palvelukodissa työpaja aloitettiin rakentamalla oma perhe lapsuuden ajalta. Monet perheistä olivat suuria ja palikoita tarvittiin paljon. Samalla syntyi tarinoita perheenjäsenistä ja perheen arjesta. Vanhukset saivat mahdollisuuden muistella lapsuuttaan, edesmenneitä perheenjäseniään ja kotiseutuaan. Vanhukset punnitsivat hyvin tarkkaan, kenen perheenjäsenensä henkilöllisyyden antoivat millekin palikalle. Eräs asukkaista pohti pitkään, kuka hän itse palikoista olisi ja päätyi sitten valitsemaan omasta mielestään kaikkein kauneimman palikan. Seuraavaksi vanhukset rakensivat lempipaikkansa. Joillekin se oli esimerkiksi lapsuudenkoti, joillekin taas työpaikka.Sitä mukaa kun navettojen ja saunarakennusten seinät nousivat pystyyn, vanhukset alkoivat kertoa tarinoita omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kun pöydälle rakentui oma kotitalo ja sen ympäristö yksi seinä ja omenapuu kerrallaan, muisto konkretisoitui. Muisto oli helpompi pukea sanoiksi, kun se oli omin silmin nähtävissä palikkarakennelman avulla eikä vain abstraktina kuvana omassa mielessä. Eräs osallistujista jopa löysi palikoiden avulla kokonaan uuden muiston menneisyydestään. Aseteltuaan kolme palikkaa epämääriseksi rakennelmaksi hän yhtäkkiä näki siinä kioskin penkkeineen ja kassatiskeineen ja muisti työskennelleensä siellä. Tämä muisto oli uusi myös henkilökunnalle.

 

Lisää aiheesta hankeraportissa: